Joogan päämäärä

Joogaharjoitusta tehdään monesta syystä. Yksi haluaa lisää liikkuvuutta, toinen saa joogasta apua rauhoittumiseen. Mutta mikä olikaan klassisen joogan päämäärä, ja miten nykyjoogin tavoitteet suhteutuvat siihen?

Sattva – kirkas mieli, tasapainoinen olo

Usein joogaharjoituksen jälkeen keho tuntuu vetreältä ja mieli kirkkaalta. On kaikin puolin seesteinen ja hyvä olla. Tähän ei kuitenkaan vaadita asanoita, näin voi käydä myös muunkinlaisen sopivalla intensiteetillä suoritetun liikunnan jälkeen.

Monet käyvät joogatunneilla tai tekevät joogaharjoitusta kotona juuri siksi, että se saa voimaan paremmin. Joogaslangilla ilmaistuna mielessä vallitsee harjoituksen jälkeen sattvinen tila.

Sattvista kirkkauden tilaa luonnehtii tyytyväisyys, mutta lopulta tulisi päästää irti myös siitä.

Sattva tarkoittaa kirkkautta, ja se on yksi prakritin eli luonnon kolmesta laadusta eli gunasta.  Joogaharjoituksen yhtenä päämääränä on tasapainottaa kahta muuta gunaa, intohimoa (rajas) ja sakeutta (tamas) ja saavuttaa kirkas tila.

Sattvan vallitessa on kaikin puolin hyvä olla. Silloin on helppo nähdä asiat oikeissa mittasuhteissaan ja toimia viisaasti, vapaana itsekeskeisistä pyrkimyksistä.

Jo tästä on suunnattomasti hyötyä, ja usein tämä riittää. Sattvinen olotila on kuitenkin aineellinen olotila eikä sellaisenaan klassisen joogan päämäärä, vaikka tekeekin harjoituksen helpommaksi.

Samadhi

Samadhin tai syventymisen tilaa kuvataan mystiseksi, arkikokemuksen ylittäväksi tilaksi, jossa saavutetaan syviä oivalluksia todellisuuden luonteesta. Samadhi on viimeinen joogan kahdeksasta osasta, ja tästä voisi saada sen käsityksen, että joogan perimmäinen tavoite on vaipua samadhiin.

Neljä ensimmäistä joogan osaa – yamat eli rajoitukset, niyamat eli määräykset, asana eli asento ja pranayama eli hengityksenhallinta – muodostavat niin sanotun ulkoisen tien. Ne ovat asioita, joihin voi ryhtyä. Voi noudattaa moraalisääntöjä suhteessa toisiin ja itseemme, tehdä asanaharjoitusta ja hallita hengitystä.

Neljä viimeistä osaa – pratyahara eli aistien vetäminen pois tavanomaisista aistien kohteista, dharana eli keskittyminen, dhyana eli mietiskely ja lopulta samadhi – muodostavat taas sisäisen tien, jolle ulkoinen tie luo perustaa.

Kuten Bhagavad-Gitassa (6.34) sanotaan, mielen hallitseminen on yhtä vaikeaa kuin tuulen. Niinpä en voi itse vain päättää meneväni samadhiin. Sen sijaan voin harjoituksen avulla luoda samadhille otolliset olosuhteet.

Kuitenkaan samadhi ei ole joogan päämäärä. Samadhi ei edes ole yksi tila, vaan siinäkin on useita tasoja sen mukaan, miten hienojakoista syventyminen on. Jokaisella varmasti on kokemuksia vitarka-samapattista, samadhin ensimmäisestä tasosta, jossa uppoutuneisuuden kohde, esimerkiksi käsillä oleva tehtävä tai kaunis maisema, valtaa mielen kokonaan.

Kaivalya

Patanjalin patsas. Klassinen jooga perustuu Patanjalin kirjoittamaan Yoga-sutraan (n. 350 jaa.)

Klassisen joogan päämääränä on kaivalya eli erillisyys; purushan lopullinen vapautuminen prakritista: ”Silloin näkijä lepää omassa olemuksessaan” (YS 1.3).

Klassisessa joogassa ei varsinaisesti etsitä minkäänlaisia kokemuksia. Joogan lopullinen päämäärä on kokemuksen ulkopuolella ja sellaisena tila, jota ei varsinaisesti voi kuvata. Se on tila, josta ei ole enää paluuta takaisin arkitietoisuuden piiriin. Maailmassa toimiminen voi jatkua, mutta kaivalyan saavuttaneet ihmiset eivät enää ole maailman vaikutuksen alaisia.

Tähän lopulliseen erillisyyteen päästään terävöittämällä erottelukykyä. Harjoituksessa opetellaan olemaan identifioitumatta omaan mieleensä tai sen toimintoihin, siis prakritin hienojakoisimpiinkin muotoihin.

Klassisen joogan päämäärä tänään

Klassisen joogan tie johtaa hyvinkin radikaalisti pois maailmasta. Klassista joogaa voi hyvin harjoittaa maailmasta irrallaan, mutta onko siinä mitään mieltä? Eikö olisi hyödyllisempää keskittyä siihen, että tulee hoidettua asiansa mallikkaasti täällä? Uskaltaako joogatunneilla käydäkään jos vaikka tulee irtauduttua totaalisesti aineen vallasta?

Arvaukseni on, että kaivalyan saavuttaminen on harvan nykyjoogin ensisijainen syy tehdä harjoitusta. Tie kaivalyaan on mitä antaumuksellisimmallakin harjoituksella pitkä, eikä edes ole takuita siitä, että yksi elinikä riittäisi sen saavuttamiseen.

Kuitenkin kaivalyaa kohti kulkevan polun varrella saattaa saada välähdyksiä samadhista. Mielen kirkkaus on merkki oikeasta suunnasta, ja usein se riittääkin. Kaivalyaa realistisempi mutta silti klassisen joogan mukainen tavoite joogaharjoitukselle on kehon ja mielen tasapainottaminen terveyttä ja mielenhallintaa edistävillä harjoitteilla.

Modernin joogan isänä pidetyn Sri Tirumalai Krishnamacharyan (1888 – 1989) poika T.K.V. Desikachar (1938 -) lähestyy joogaa varsin käytännönläheisesti. Hänen mukaansa ”[j]oogan lopullinen päämäärä on nähdä asiat aina oikein, jolloin ei koskaan toimi niin, että tekoja tarvitsisi jälkeenpäin katua” (Desikachar 1995, 118).

Vaikka näin muotoiltuna joogan päämäärä ei tunnu yhtä kaukaiselta kuin totaalinen vapautuminen prakritista, vain harva kykenee jatkuvasti sellaiseen toimintaan, jota voi jälkikäteen tarkastella ilman soimaavia ajatuksia siitä, miten olisi voinut tälläkin kertaa toimia viisaammin. Tämä on tavoite jota kohden voi suunnata, ja jo se on varsin hyvä saavutus, ettei tule tämän tästä mokailtua.

Ja aivan yhtä hyvin joogatunneilta voi hakea vain hyvää fiilistä, parempaa kehon hallintaa, helpotusta kolotuksiin tai vaikkapa hengähdystaukoa kiireen keskellä. Eikä näin tehdessään tule vahingossa ja tiedostamattaan sitoutuneeksi ajatusmaailmaan, joka ei tunnu omalta.

Kirjallisuutta:

Broo, Måns (suom. & toim.). 2010. Joogan filosofia. Gaudeamus.

Bryant, Edwin. 2009. The Yoga Sutras of Patañjali. North Point Press.

Desikachar, T.K.V. 1995. The Heart of Yoga. Developing a Personal Practice. Inner Traditions International.

Feuerstein, Georg. 1998/2008. The Yoga Tradition. Ist History, Literatur, Philosophy and Practice. Hohm Press.

 

200 tunnissa joogaopettajaksi?

Yoga Alliancen alaisia 200-tuntisia joogaopettajakoulutuksia on arvosteltu pinnallisuudesta ja kaupallisuudesta. Ovatko ne tie joogan tason auttamattomaan laskuun, vai voiko niistä kummuta jotain hyvääkin?

Nykyään suuri osa joogaopettajakoulutuksista länsimaissa tapahtuu kansainvälisen Yoga Alliancen alaisuudessa 200 tunnin koulutuksissa. Koulutuksesta valmistuttua voi hakea itselleen RYT-lisenssiä (registered yoga teacher).

Joogaopettajakoulutukset ovat arvokkaita ja tarjontaa on runsaasti. Usein koulutuksiin pääsemisen ainakin kerrotaan edellyttävän jonkinlaista joogataustaa, mutta on mahdollista saada itsensä argumentoitua mukaan koulutuksiin myös ilman joogataustaa.

Tämän ajatellaan usein tarkoittavan sitä, että raha ratkaisee myös joogan kentällä. Studiot tahkovat rahaa järjestämällä opettajakoulutuksia, joista valmistuu heppoisin tiedoin ja taidoin varustettuja ohjaajia. Onko tämä ongelma? Pitäisikö asialle tehdä jotain?

Motivaatio hakeutua koulutukseen

Joogakoulutukset ovat usein hyvin arvokkaita. Harva hakeutuu koulutukseen euronkuvat silmissä odottaen uuden ammatin myötä koittavaa äkkirikastumista. Itse en ole tavannut ainuttakaan joogaopettajaa, joka olisi hakeutunut alalle rahan takia, ja olen tavannut aika monta opettajaa.

Joogaopettaja on ammattina hyvin trendikäs. Voi olla, että joku kouluttautuu opettajaksi koska ajattelee, että sitten on hienoa kun on joogaopettaja. Tunnustan, että itsekin olen ylpeä siitä että saan kuulua joogaopettajien joukkoon. En kuitenkaan usko, että pelkkä trendikkyys on juuri kenellekään syynä kouluttautua alalle.

Sen sijaan suuri osa opettajakoulutuksissa mukana olevista on löytänyt joogasta jotain syvää ja puhuttelevaa, mistä on ollut konkreettista apua oman elämän vaikeuksissa. Tällaiset kokemukset vahvistavat uskoa siihen, että joogan avulla voi saavuttaa paljon. Tämä taas synnyttää halun syventää omaa tietämystä, jotta siitä voisi ammentaa myös muille.

Jokaisessa koulutuksessa, missä itse olen ollut mukana, on ollut myös osallistujia, joilla ei ole pienintäkään aikomusta opettaa koskaan itse. Heille ainut motivaatio on oman harjoituksen syventäminen.

Koulutusten sisältö ja tarkoitus

RYT-lisenssiin oikeuttavan 200 tunnin koulutuksen tulee sisältää vähintään seuraavat määrät opetusta eri osa-alueilta:

• 100 tuntia omaa harjoitusta ohjatusti ja itsenäisesti
• 25 tuntia opetusmenetelmiä
• 20 tuntia anatomiaa ja fysiologiaa
• 30 tuntia joogafilosofiaa, joogan opettamisen etiikkaa ja joogista elämäntapaa
• 10 tuntia ohjausharjoittelua

Tapa jolla tämä toteutuu on melko vapaa. Siksi on tärkeää tutustua tarkoin koulutuksen sisältöön ja kuulostella, tuntuuko se omalta. Järjestelmän tarkoituksena on asettaa edes jonkinlaiset standardit opettajakoulutuksille.

Tuskin kukaan kuvittelee, että tämä tekee kenestäkään täysinoppinutta joogaopettajaa. Esimerkiksi syvän ymmärryksen saavuttaminen joogafilosofiasta vaatii vuosien perehtymisen ja lisäksi paljon harjoitusta.

Opettajakoulutusten ei ole tarkoituskaan tehdä kenestäkään täysin valmista. Sen sijaan koulutukset ovat syventäviä. Ne näyttävät, minkälaisia osa-alueita joogaan ja sen opettamiseen kuuluu ja miten lähteä syventämään niitä.

On hyvin tyypillistä, että joogaopettajat käyvät useita koulutuksia. Jotkut käyvät myös saman koulutuksen useampaan kertaan. Aina on jotain uutta opittavaa. Joogan  opiskelu on loppumaton prosessi. On mahtavaa, että tilaisuuksia uuden oppimiseen on nykyään niin paljon tarjolla. Se on merkki siitä, että joogan vatavirtaistumisen myötä yhä useampi kokee tarvetta syventää omaa harjoitustaan ja tietouttaan.

Kuitenkin on hyvä pitää mielessä, että joogan syvin olemus on jotain muuta kuin pelkkä RYT-krediittien metsästäminen. Oma harjoitus ja joogatekstien itsenäinen opiskelu mahdollisuuksien mukaan osaavassa ohjauksessa on keskeisin osa joogassa edistymistä, eikä siitä jaella krediittejä. Näin ollen sitä on myös vaikea mitata.

Voiko joogaa opettaa 200-tuntisen koulutuksen pohjalta?

Hyvä 200-tuntinen koulutus antaa valmiudet turvalliseen joogatuntien rakentamiseen ja ohjaamiseen. Selvää toki on, että joogan opettaminen on taito jota täytyy harjoitella. Vie aikansa, että löytää osuvimmat sanat kuvaamaan tavoiteltavaa tuntemusta tai linjausta, ja asiakkaiden erilaisten tarpeiden ja tunnin yleisenergian näkeminen ja huomioon ottaminen vaatii kokemusta.

Palo päästä opettamaan voi alkaa roihuta jo koulutuksen alkumetreillä. Toisaalta opettamisen aloittaminen voi jännittää, ja voi olla, että 200-tuntisen koulutuksen jälkeen on olo, ettei ole vielä ollenkaan valmis opettamaan. Opettamaan ei ole kiire eikä se ole pakollista. Jos kuitenkin aikoo opettaa, ensimmäinen askel on joskus otettava, Kaikkien täytyy aloittaa jostain ja kaikki tekevät matkan varrella myös virheitä.

Olen ollut niin aloittelevien ohjaajien kuin nimekkäiden ja kokeneiden opettajien tunneilla. Olen ollut tunneilla, joissa kaikki on vain loksahtanut paikalleen. Olen myös ollut tunneilla, jotka olisin itse ohjannut eri tavalla.

Sen sijaan en ole ollut yhdelläkään tunnilla, jolla en olisi oppinut yhtään mitään. Kaikilla on jotain annettavaa, jotain sellaista missä minä en ole yhtä syvällä. Tämän tavoittaminen kuitenkin edellyttää, että opettaja ammentaa siitä minkä hallitsee, on oma itsensä eikä yritä olla jotain mitä ei ole tai tarjota jotain mihin itsellä ei ole valmiuksia.

Keskimmäinen kuva: Kia Herold