Hathajooga

Minulla on todistus siitä, että olen hathajoogan opettaja. Ohjaan myös kesällä kerran viikossa tunnin, joka kulkee hathajoogan nimellä. Mutta mitä ihmettä hathajooga oikein onkaan? Miten se eroaa muista joogan lajeista? 

Ystäväni kertoi aikoneensa kerran mennä joogatunnille. Se oli vuosia sitten jollain opistolla. Ystäväni pääsi salin ovelle saakka. Salin lattia oli täynnä loikoilevia mummoja. Tämä riitti säikäyttämään hänet pois, eikä hän ole sen koommin joogasalille erehtynyt.

Valistunut arvaukseni on, että tunti kulki hathajoogan nimellä. Usein hathajoogalla tarkoitetaan hyvin rauhallista ja lempeän meditatiivista joogaa, joka sopii kaikille; sellaista, joka rauhoittaa mieltä, ylläpitää terveyttä ja parantaa liikkuvuutta, usein olematta juurikaan aerobinen harjoitus. Tällaista minunkin ohjaamani hathajooga pitkälti on.

Hathajooga voidaan kuitenkin ymmärtää myös toisin, asanaharjoitteluna yleisesti.  Toisaalta klassisissa hathajoogan teksteissä, Svatmararman 1300-luvulla kirjoittamssa Hatha Yoga Pradipikassa sekä hieman myöhäisemmissä Shivasamhitassa ja Gherandasamhitassa kuvataan hyvin toisenlaista harjoittelua.

On ehkä syytä huomauttaa, että suullisen perinteen rooli on Intiassa hyvin vahva, joten nämä tekstit eivät käsitä hathajoogaa kokonaisuudessaan.

Hathajooga nykyään

Hathajooga voidaan siis edellä kuvaamallani tavalla ymmärtää yhtenä joogan lajina, rauhallisena perusjoogana. Tällöin se eroaa vaikkapa vinyasa flowsta siinä, että asanoissa viivytään muutaman hengityksen ajan eikä niitä sidota toisiinsa hengityksen rytmittämillä liikesarjoilla. Erona yinjoogaan taas on se, ettei asanoissa viivytä minuuttikaupalla eikä niissä välttämättä pyritä rentoutumaan.

Laajempi nykymerkitys hathajoogalle on asanaharjoittelu yleisesti. Tällöin hathajooga toimii kattokäsitteenä, jonka alle voidaan niputtaa kaikki joogan tyylisuunnat, joissa tehdään asanoita. Näin ymmärrettynä esimerkiksi ainoastaan astanga- tai iyengarjoogaharjoitusta tekevä on hathajoogan harjoittaja, vaikkei koskaan olisi käynyt hathajoogan nimellä kulkevalla tunnilla.

Tämä merkitys hathajoogalle on kuitenkin hyvin moderni keksintö. Vaikka asanoilla on aina ollut hathajoogassa tärkeä rooli, ne eivät ole siinä kaikki kaikessa, ja harjoituksen päämäärä on alunperin ollut jotain ihan muuta kuin olon lempeä tasapainottaminen.

Hathajooga alunperin

Hathajoogan juuret ovat tantrassa. Tantrassa ohjataan erilaisin tekniikoin pranan eli elinvoiman kulkua kehon energiakanavissa eli nadeissa ja energiakeskuksissa eli chakroissa tavoitteena herättää kundalini shakti, dynaaminen, älykäs energia, jonka vapautuminen johtaa samadhiin.

Hathajoogan kehys on siis hieman erilainen kuin Yoga-sutrassa kuvatun klassisen joogan, joka nojaa ainakin jossain määrin samkhyaan. Hathajoogan keskeisimmät käsitteet, kuten prana ja kundalini, eivät esiinny Yoga-sutrassa.

Hathajoogan tavoitteena on yhdistää ha- ja tha-energiat ja ohjata ne selkärangan keskellä kulkevaan sushumnanadiin, jossa ne yhdistyvät. Yleensä prana ei erilaisten tukosten takia pääse kulkemaan tässä keskuskanavassa vaan kulkee sen sijaan selkärankaa kiertävissä, chakrojen kohdissa risteävissä  ida- ja pingalanadeissa ja niissäkin usein vaillinaisesti.

Pranan vapaa virtaus tarkoittaa myös sen pysymistä kehon sisällä. Mitä enemmän prana hajautuu kehon ulkopuolelle, sitä tukkoisempi olo on ja sitä takkuilevammin ajatus kulkee. Tämä on pitkälti sama ajatus kuin klassisessa joogassa mutta hyvin eri lailla ilmaistuna.

Hathajoogan tekniikoita

Jotta energia saataisiin ohjattua sushumnanadiin, täytyy poistaa sen tiellä olevat esteet. Siksi hathajooga onkin pitkälti puhdistautumistekniikka. Hathajoogan tekniikoihin kuuluvat asanat, shatkarma, pranayama, bandhat ja mudrat.

Shatkarma viittaa erilaisiin puhdistusmenetelmiin, joista nykyjoogille tutuimpia ovat nenän huuhtelu ja hengitysteitä puhdistava kapalabhati. Pranayamatekniikoita voidaan tehostaa lihaslukoilla eli bandhoilla, ja mudrissa taas asanat, pranayama ja bandhat tuodaan yhteen.

Kovin kepeitä ja välittömästi rentouttavia hathajoogan tekniikat eivät ole. Esimerkiksi kecharimudrassa kielen kärki asetetaan nenäonteloon niin, että se yltää kulmakarvojen väliin. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy kielen kiinnikettä leikata vähitellen pois.

Jos hathajoogan harjoitukset ovat vaikeita, motivaatiota niiden tekemiseen voi löytää niistä luvatuista hyödyistä. Jo puolen sekunnin pituisen kecharimudran luvataan pelastavan muun muassa myrkyiltä, taudeilta, kuolemalta ja vanhuudelta! (En kuitenkaan suosittele kecharimudran omaehtoista harjoittamista.)

Opetanko hathajoogaa?

Voinko siis rehellisesti sanoa olevani pätevä hathajoogan opettaja, vaikka minulla sellainen todistus onkin? Monista klassisen hathajoogan tekniikoista minulla ei ole kuin korkeintaan hyvin kalpea aavistus. Tuskin edes ymmärrän kaikkea sitä mitä yllä kirjoitin ja jouduin kokonaan luottamaan lähdekirjallisuuteen (ks. kirjallisuusluettelo).

Vaikka nykyjooga on kaukana edellä kuvaamastani klassisesta hathajoogasta, jotain yhteistä niissä silti on. Monen asanan alkuperä on nimenomaan hathajoogaharjoitteissa. Patanjalin Yoga-sutrassa asanat rajoittuivat vakaisiin ja mukaviin istuma-asentoihin.

En osaa arvioida, kuinka monen nykyjoogin päämääränä on pranan ohjaaminen sushumnanadiin, mutta myös taitavasti laaditulla asana- ja pranayamaharjoituksella voi vaikuttaa omaan energeettiseen tilaansa. Usein harjoituksessa voi hyvinkin konkreettisesti huomata, kuinka kehosta ja mielestä vapautuu jotain sellaista, mikä estää asettumasta asanoihin. Tämän voi hyvin kuvata myös hathajoogan käsittein: pranaa rajoittavat esteet poistuvat.

Klassisen hathajoogan tavoitteena oleva pranan esteetön virtaus sushumnanadissa ilmenee T.K.V. Desikacharin (1995, 138) mukaan mielen kirkkautena ja levollisuutena. ”Tavallisella” hathajoogatunnilla edetään myös tähän suuntaan, joskin se kirkkaus ja levollisuus, johon Desikachar tässä viittaa, on varmasti yhtä kaukana joogaharjoituksen jälkeisestä miellyttävän selkeyden tilasta kuin klassisen hathajoogan harjoitukset kokonaisuudessaan nykyjoogan harjoituksista.

Kirjallisuus:

Desikachar, T.K.V. 1995. Heart of Yoga. Developing a Personal Practice. Rochester: Inner Traditions International.

Feuerstein, Georg. 2001. The Yoga Tradition. Its History, Literature, Philosophy and Practice. Prescott: Hohm Press.

Rautaniemi, Matti. 2015. Erakkomajoista kuntosaleille. Helsinki: Basam Books.

Svatmararma. The Hatha Yoga Pradipika. Englanniksi kääntänyt Brian Dana Akers. Yogavidya.com.

Terapeuttisen joogan ydin

Joogaharjoitusta pidetään yleensä niin kehoa kuin mieltäkin hoitavana. Erityistä huomiota harjoituksen hoitavuuteen kiinnitetään terapeuttisessa joogassa. Oikeanlaisella harjoituksella pääsee pitkälle, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Oman harjoitukseni ajauduttua umpikujaan löysin avun yllättävältä suunnalta.

Terapeuttisen joogan ideana on mukauttaa harjoitus yksilöllisiin tarpeisiin sopivaksi. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa koko harjoituksen suunnittelemista vastaamaan yksilön sen hetkistä tilaa ja tarpeita.

Harjoitus voidaan esimerkiksi suunnitella niin, että siitä voi olla apua johonkin tiettyyn krooniseen vaivaan, kuten vaikkapa migreeniin. Se voidaan myös suunnitella tasapainottamaan ayurvedistä doshaa eli keho-mielityyppiä, tai siitä voidaan hakea tasapainoa stressin keskellä.

Terapeuttisessa joogassa asanoiden linjauksessa kiinnitetään erityistä huomiota yksilöllisiin tarpeisiin. Usein tämä tarkoittaa lempeitä asanoita, mutta tämä ei missään nimessä sulje pois voimakkaampia asanoita. Painopiste on kuitenkin asanan funktiossa ulkoisen muodon sijaan.

Itseäni kiehtoo joogassa erityisesti hoitava aspekti, ja siksi käyn parhaillaan jo toista terapeuttisen joogan koulutusta. Tässäkin lähestymistavassa on kuitenkin omat sudenkuoppansa, varsinkin kun sitä soveltaa itseensä.

Kun harjoitukselta haetaan jotakin tiettyä asiaa, vaikkapa mielenrauhaa, uutta puhtia tai sattvista tilaa puhumattakaan tietyn näköisistä asanoista, tulee mahdolliseksi myös harjoituksen arvottaminen onnistuneeksi ja epäonnistuneeksi. Kun epäonnistuneiksi koettuja harjoituksia on riittävän monta peräkkäin, mieli kiristyy.

Harjoituskriisi ja miten pääsin eteenpäin

Kenties väitösuupumuksesta johtuen harjoitukseni ajautui pienimuotoiseen kriisiin. Kaikesta teoreettisesta ja käytännönkin osaamisestani huolimatta harjoitukseni alkoi maistua puulta eikä siinä tuntunut tapahtuvan mitään, vaikka tein sen hyvinkin oikeaoppisesti.

Muutoksen tähän toi terapeuttisen joogan nelipäiväinen koulutusmoduuli, jossa kaikki osallistujat ohjasivat toisilleen omannäköisensä tunnin. Kun tulin ajetuksi pois omalta mukavuusalueeltani, aloin nähdä miten oma harjoitukseni oli muuttunut vaivihkaa hyvin vakavamieliseksi: Ei saa olla musiikkia koska se estää pratyaharan, ja muutenkin harjoitus pitää tehdä asiaan kuuluvalla ryppyotsaisella hartaudella.
Erityisen avartava kokemus oli likipitäen hysteerisen railakkaissa tunnelmissa tehty parijoogaharjoitus. Asanoiden linjaukset eivät olleet keskiössä, eikä myöskään vakava keskittyneisyys. Vähän väliä kaikki räjähtivät nauramaan, ohjaaja mukaan lukien. Ja kun hetkeksi maltoimme pysähtyä, nauruun alkoi sekoittua kyyneleitä.

 

Juuri tällä tunnilla, jossa ei ollut tietoakaan vakavamielisestä keskittyneisyydestä, tapahtui ihmeitä. Olen kuullut lonkkamöykyistä, jotka joogaharjoituksessa voivat joskus sulaa ja valua kyyneleinä ulos. Minulla toinen lonkka on ollut hankala. Olen ajatellut, että siinä missä muilla on niitä mielenkiintoisia joogamöykkyjä, minulla on vähintäänkin alkava nivelrikko, jolle ei voi tehdä mitään.

Risti-istunnassa tehtävässä eteentaivutuksessa parin nojatessa selkääni vasten tunsin taas möykyn. Vastustin. Kunnes tuntui turvalliselta luopua vastustamisesta. Möykky alkoi sulaa pois, ja asana syveni kymmeniä senttejä. Sen jälkeen olo on ollut vetreä ja on ollut helppo hymyillä.

Mikä joogassa hoitaa?

Joogaharjoituksen hoitavuus ei tule oikeanlaisista asanoista eikä millintarkoista linjauksista. Oikeanlaiset asanat toki ovat tarpeen, jotta harjoitus olisi mielekäs ja tarkoituksenmukainen, ja oikeanlaiset linjaukset pitävät huolen siitä, ettei harjoitus ole hajottava. Joskus ylhäältä annetut ohjeet ovat tässä kohden tarpeen, mutta niitä tärkeämpää on vastavuoroisuus.

Vastavuoroisuus taas edellyttää, että antaa itsensä tulla nähdyksi. Tämä ei tarkoita fyysisen ulkokuoren näkemistä vaan syvälle sieluun näkemistä, aitoa ja hyväksyvää kohtaamista. Tämän rinnalla harjoituksen oikeaoppinen tekeminen on toissijaista, etenkin jos oikeaoppisuudesta tulee itsessään päämäärä.

Asanoita tärkeämpää on yhteys omaan itseen ja sen ohella yhteys muihin. Joskus se, että pääsee kosketuksiin itsensä kanssa, vaatii harjoitusta omassa rauhassa. Silloinkin harjoituksen hoitavuus edellyttää, että antaa itse nähdä itsensä juuri sellaisena kuin on. Hoitavuus on kaukana jos näkee itsensä vain suhteessa siihen, minkälainen toivoisi olevansa.

Yksi sanan jooga merkityksistä on ’yhdistäminen.’  Vaikka klassisen joogan lopullinen päämäärä on kaivalya, erillisyys, eristäytyminen ei palvele sitä niin kauan kuin yhteys aineelliseen maailmaan ja ennen kaikkea muihin ihmisiin on erottamaton osa omaa elämänpolkua.

Kukaan ei voi tietää, mistä lonkkamöykkyni sulaminen viime kädessä johtui. Uskon kuitenkin, että syvän yhteyden kokeminen ja sen mahdollistama sanaton jakaminen sekä kokemus siitä, että kaikki on hyvin vaikkeivät monet asiat ole lähelläkään täydellistä, loivat oivalliset olosuhteet tiedostamattomasta vastustuksesta irtipäästämiselle.

Oikeanlaisen asanaharjoituksen terapeuttisena tehtävänä on tarjota mahdollisuuksia juurikin vastustamisesta ja muusta pingottamisesta luopumiselle, jolloin olo on vapaa ja hyvä. Tästä tilasta käsin on hyvä kohdata arkensa riemulliset haasteet, ja ehkä hetken muistaa olla ottamatta kaikkea kohtaamaansa negatiivista itseensä.