Jo perillä vai vasta matkalla sinne?

Se filosofis-maailmankatsomuksellinen viitekehys, jonka pohjalta joogaharjoitusta tehdään, heijastuu monin tavoin niin harjoitukseen kuin sen ulkopuolellekin, olipa tämä viitekehys selkeästi tiedostettu tai ei. Harjoitus voidaan nähdä välineenä johonkin tavoitteeseen tai se voi olla itseisarvo.

Tässä tarkastelen kahta yleistä lähestymistapaa harjoitukseen, dualistista ja ei-dualistista (tai monistista). Tässä yhteydessä käytän näitä termejä hieman eri tavoin kuin klassisessa joogafilosofiassa.

Klassisessa joogafilosofiassa dualismilla viitataan siihen, että purushat ovat erillisiä niin prakritista kuin toisistaankin. Ei-dualistinen vastine tälle on ajatus, että purushoiden yksilöllisyys ja erillisyys on harhaa, ja ne ovat todellisuudessa osa jonkinlaista universaalia tietoisuutta.

Tapa, jolla tässä yhteydessä käytän näitä termejä, ei niinkään viittaa purushan metafyysisiin ominaisuuksiin kuin tietoisuuden ja ympäröivän maailman väliseen suhteeseen. Tätä lähestymistapaa korostetaan erityisesti buddhalaisuuteen perustuvissa meditaatiotekniikoissa.

Dualismi

Dualistisen eli kahtiajakavan lähestymistavan mukaan olen ympäristöstäni radikaalisti erillinen. Tämä tarkoittaa, että on olemassa objektiivinen ulkomaailma, objektiivsia tosiasioita ja objektiivisia ideaaleja, joita voin parhaani mukaan havainnoida tai tavoitella.

Dualismiin liittyy myös ajatus siitä, että olen hyvin perustavanlaatuisessa mielessä epätäydellinen. Minulta siis puuttuu jotakin hyvin olennaista, ja oikeanlaisen harjoituksen avulla voin saavuttaa sen.

Ajatus purushan vapauttamisesta ylhäältä annettuja ohjeita noudattamalla on dualistinen, samoin ajatus siitä, että joogaharjoituksen avulla realisoidaan oma potentiaali, päivitetään itseämme yhä paremmiksi versioiksi itsestämme lähestyen kaukaisuudessa häämöttävää täydellisyyden ideaalia. Tämä tietysti pitää sisällään ennakko-oletuksen, etten riitä sellaisena kuin olen nyt.

Dualistisessa ajattelutavassa harjoitus nähdään keinona päämäärään. Tämä tekee mahdolliseksi myös harjoituksen arvottamisen onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi sen mukaan, missä määrin harjoitus on vienyt lähemmäs päämäärää, joka voi konkreettisimmillaan olla vaikkapa tietynlainen asana tai jokin mielentila. Tällöin harjoituksesta voi tulla fyysistä tai henkistä suorittamista.

Dualismi mahdollistaa autoritatiiviset opettaja-oppilas -suhteet, joka voi kärjistyä ajatukseen, että joogassa pitkälle edenneellä on jonkinlaista salattua tietoa kehon ja mielen toiminnasta, siitä, miten juuri minusta saisi rakennettua kokonaisen.

Ei-dualismi

Harjoituksen avulla voidaan vaikuttaa siihen, millaisten lasien läpi maailma nähdään.

Ei-dualistisen, kaksinaisuuksista luopuvan lähestymistavan mukaan olen radikaalisti osa ympäristöäni. Mieleni ja oma mentaalinen toimintakenttäni ei ole rajattu pääni sisään, vaan kaikki mitä havaitsen on olennainen osa mieltäni. Tavallaan ei ole olemassa maailmaa mieleni ulkopuolella: kun suljen silmäni, maailmakin muuttuu hyvin erilaiseksi, pimeämmäksi.

Harjoituksen kannalta tämä tarkoittaa, että olen jo perillä, vaikken olisikaan jatkuvassa sateenkaarientäyteisessä yogabliss-tilassa. Pystyn juuri tässä tilassa tekemään aina täydellisen harjoituksen, kun teen sen omien rajojeni sisällä. Ei ole olemassa mitään ulkopuolellani olevaa harjoituksen ideaalia, jota kohti pyrkiä.

Voidaan jopa sanoa niinkin, että harjoitus, joka dualistisesta näkökulmasta katsottuna voitaisiin arvioida epäonnistuneeksi – sellainen jossa ei ole keskittymisestä tietoakaan ja joka ei johda oikein mihinkään – onkin ei-dualistisesta näkökulmasta opettavaisempi ja todellisempi, enemmän elämän näköinen harjoitus kuin suurta mielenrauhaa hohkaava harjoitus.

Motivaatio harjoitukseen tulee siitä, että oma fysiologinen ja henkinen tilani vaikuttaa radikaalisti siihen, miten koen maailman ja miten toimin siinä. Sama arkinen asia tuntuu hyvin erilaiselta hyvinvoivana ja energisenä, huonovointisena ja uupuneena tai vaikkapa kiukkuisena. Harjoituksen avulla tasapainotetaan kehon ja mielen toimintaa, jolloin olo on parempi, mikä osaltaan heijastuu aivan kaikkeen – siihen miten koen asiat ja miten niihin reagoin.

Ei-dualistinen näkökulma terapeuttiseen joogaan

Oikeastaan mikä tahansa joogaharjoitus voidaan tehdä sekä dualistisella tai ei-dualistisella mentaliteetilla. Osassa harjoituksia tai suuntauksia taas metafyysisellä viitekehyksellä on tärkeä rooli. Esimerkiksi vinyasa slow nojaa radikaalisti ei-dualistiseen metafysiikkaan. Näkisin myös, että usein, muttei välttämättä aina, näin on myös yinjoogan kohdalla.

Tarkoituksenani ei ole tyrmätä dualistista lähestymistapaa, vaikka olen itse saanut kokea voimakkaasti ei-dualistisen lähestymistavan hoitavuuden. Silti koen usein vaikeaksi todella uskoa ja kokea, että harjoitukseni on riittävää. Erityisesti meditaatioharjoitusta minun on todella vaikea olla arvottamatta onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi suhteessa siihen, millaiseen tilaan olen onnistunut siinä sillä kertaa pääsemään.

Ei-dualistinen näkökulma tuo erityisesti terapeuttiseen joogaan uudenlaista voimaa. Kun painopiste on dualistisessa ajatuksessa, että minussa on jotakin vikaa, joka pitäisi korjata ulkoa annettuja ohjeita noudattamalla, oma asenne harjoitukseen ja ylipäätään omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen on jossain määrin passiivista, ulkoisista seikoista riippuvaista.

Kun taas harjoitusta lähestytään ei-dualistisesti ajatellen, ettei minussa ole mitään perustavanlaatuista vikaa vaan olen jo perillä ja pystyn aina tekemään täydellisen harjoituksen, kokemus omista mahdollisuuksista vaikuttaa omaan hyvinvointiin vahvistuu. Kukaan ei lopulta ole yhtä kiinnostunut juuri minun hyvinvoinnistani kuin minä itse.

J. Brownin sanoin jo se että pystyy kävelemään kertoo, että kehossa on enemmän asioita jotka ovat kunnossa ja oikein kuin niitä, jotka eivät toimi ja vaativat korjaamista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita löperöä suhtautumista esimerkiksi sairauksien hoitoon ja oman terveyden ylläpitämiseen. Kyse on siitä, millaisena näkee itsensä. Terapeuttinen jooga auttaa hyväksymään ne asiat, joita ei voi muuttaa, antaa voimaa muuttaa niitä asioita, joita voi muuttaa ja jotka kaipaavat muutosta ja viisautta erottaa nämä toisistaan!

Epilogi: Pitääkö näistä sitten valita?

Pitääkö minun nyt sitten päättää, näenkö maailman dualistisesti vai ei-dualistisesti? Näin mustavalkoista se ei ole.

Väitän, että dualistinen ja ei-dualistinen näkökulma voivat vaihdella jopa yhden päivän sisällä. Joskus koen olevani hyvinkin erillinen muista, jolloin ehkä ajattelen, ettei sillä miten voin tai miten toimin ole suuremmassa mittakaavassa juurikaan merkitystä.

Toisinaan taas tunnen suurta yhteenkuuluvuutta jos ei ihan koko universumin niin ainakin lähipiirini kanssa. Silloin ehkä huomaan, miten tärkeä oma panokseni omasta hyvinvoinnistani huolehtimiseen on, miten sillä on merkitystä, miten kohtelen muita ja itseäni.

Ajatusta voidaan viedä eteenpäin ja saavuttaa yhteensopivuus klassisen dualistisen joogafilosofian kanssa. Askeleet, jotka vievät kohti laajempaa näkökulmaa, laajempaa tietoisuutta ja sen myötä vastuun ottamista oman elämän suunnasta, vievät samalla lähemmäs kaivalyaa, radikaalia kokemusta hengen ja luonnon erillisyydestä. Ja se on asia, jota on hyvin tekopyhää teeskennellä niin kauan kuin olemme sidoksissa aineelliseen maailmaan.

Aiheesta muualla:

• J. Brown: When Yoga Empowers