Mietin eräänä iltana, mitkä ovat sellaisia asioita, jotka olen oppinut nimenomaan joogan kautta. Konkreettisia oppeja on paljon: Miten tehdä bhujangasana niin että alaselkä kiittää. Miten tehdään ujjayi-hengitys. Millä tavoin voi varioida paschimottanasanaa tai aurinkotervehdystä. Miten löytää hyvä kaularangan asento savasanassa. Näin muutamia mainitakseni.
Nämä ovat hyviä taitoja, jotka samalla opettavat kehotietoisuutta ja auttavat kenties myös ehkäisemään tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja kun toistojen kautta oppii huomaamaan, mikä omassa kehossa toimii.
Mutta olenko oppinut joogan kautta jotain syvempää? Tässä kolme asiaa, jotka tulivat mieleeni.
Tärkeää ei ole se mihin pystyn vaan miltä minusta tuntuu.
Pitkään jooga oli minulle keino kokeilla fyysisiä rajojani. Millaiset suoritukset ovat minulle mahdollisia? J. Brownin oppiin pääseminen oli minulle mullistava kokemus. Se auttoi oivaltamaan, että suoritukseen keskittyessäni olin täysin sivuuttanut sen, miltä harjoitus tuntuu. Harjoitus oli keholleni vaatimus, ei osoitus siitä että välitän. Tämä oivallus pisti alulle myös suuremman muutosen elämässäni.
Näin miten paljon energiaa kaikki se oli vienyt mikä oli perustunut pitkälti joko itse asettamieni tai muiden asettamien vaatimusten täyttämiseen – tai mieluummin niiden ylittämiseen. Sille energialle olisi rakentavampaakin käyttöä.
Oma harjoitukseni on keskeneräinen ja hyvä sellaisena
Vaikka joogavuosia on jo takana melkoisesti eikä meditaatiokaan ole ihan uusi juttu, tämä tästä törmään edelleen siihen, etten ole millään saralla valmis.
Asanoissa riittää aina pureksittavaa jos sellaista kaipaa, hengitys muuttuu hetkestä toiseen ja syvän rauhan ja kirkkauden hetket meditaatiossa ovat harvinaista herkkua.
Minulla on taipumusta olla nopea ja kiiruhtaa eteenpäin, koska haasteet motivoivat
minua. Joogassa olen tämän tästä saanut peruuttaa takaisin: Vielä ei ole aika hakeutua syvemmälle asanaan kun perustan kanssa on vielä turhauttavan paljon tekemistä. Samadhia ylläpitävä harjoitus ei ole ajankohtainen silloin kun pelkän keskittymisen kanssa on vaikeuksia.
Vaikka joogan päämäärä ja välietapit on hyvä pitää mielessä, jotta on jonkinlainen käsitys suunnasta, niihin ei ole oikotietä. Fuskaamalla pettää ainoastaan itseään. Ennemmin tai myöhemmin on taas vastakkain oman keskeneräisyytensä kanssa. Siksi onkin rakentavampaa hyväksyä se missä on juuri nyt ja tehdä tänään se, mikä tänään on mahdollista ilman vaatimusta siitä, että sen pitäisi viedä jonnekin.
Vähemmän on vaikeampaa
Enemmän, isommin ja voimakkaammin on hyvä ohjenuora seniori-ikäisen harjoitteluun, joskus tavoitteellisessa treenaamisessa sekä luontevaa varhaisaikuisuudessa. Joogaan se ei aina päde.
Minulle silmiä avaavaa on ollut haastaa itseni välillä kokeilemaan, miten pientä liikettä on mahdollista tehdä ja havainnoimaan, miltä se tuntuu. Yllättäen se on lähes poikkeuksetta vaikeampaa kuin isojen liikkeiden tunnun kuulostelu. Kun venytys tai lihastyöskentely on voimakasta, ei tarvitse olla kovinkaan skarppi huomatakseen, että se tuntuu joltakin. Hienovaraisempien liikkeiden kohdalla skarppiutta taas tarvitaan enemmän.
Tämä on minulle toimiva tapa valjastaa suorittamistaipumukseni uudella tavalla.
Aiheesta muualla:
JP Searsin video ”Yoga Philosophy Fully Explained”. Humoristisessa videossa käydään kaikki joogakliseet läpi liittyen siihen, miten asanoilla on syvä, filosofinen sisältö.
joogamattoajatelmia 